Teksti:  Kirkkotie-lehti, julkaistu luvalla.

”No nyt on nukkeja!”

Nukketeatteri Sananjalan Merja Luukkoselle nuket ovat työ, opiskelu ja harrastus. Luukkonen kävi elokuussa Joensuussa kouluttamassa seurakuntien lapsityön väkeä nukketeatterin maailmaan.

Nuket tulivat Merja Luukkosen elämään uudella tavalla vuonna 2003, kun hän osallistui Vivamossa nukkekurssille, ja teki elämänsä ensimmäisen ison tasonuken, Valtterin.
– Valtteri lähti heti elämään omaa elämäänsä. Innostuin siitä kuinka Valtteri kohtasi lapset – ja aikuiset. Halusin oppia lisää.

Työksi nuket tulivat Luukkoselle vuonna 2005, kun Kansan Raamattuseuraan tsunamin jälkimainingeissa tehtiin tuntikokonaisuus surusta ja ikävästä.
– Teimme Helena Kaipion kanssa nukketeatteriesityksen Piilopaikka. Siitä alkoi nukketeatteri Sananjalka, ja samalla minun elämässäni avautui uusi, ihmeellinen maailma.

Tänä päivänä nuket ovat Luukkoselle työ, opiskelu ja harrastus.
– Opiskelen teatterialan ammattitutkintoa, teen Sananjalassa niin nukkeja kuin käsikirjoituksia ja lauluja – ja tietysti kierrämme esittämässä nukkenäytelmiä ympäri Suomen.
– Kotinikin on varsinainen nukkekoti. Kun oikein innostun, tahtoo nuken rakentaminen levitä vähän joka huoneeseen ja nurkkaan.

”Miksi sen suu ei liiku?”

Itsekin pitkään seurakuntien lapsi- ja perhetyötä tehneelle Luukkoselle on tuttua se, että seurakuntatyössä tarvitaan aina uutta ohjelmaa erilaisiin tilaisuuksiin.

– Jo yhdestä nukesta on lapsityössä paljon iloa. Se voi olla lapsiryhmässä kertomassa tarinoita, kyselemässä tärkeitä kysymyksiä niin lapsilta kuin aikuisiltakin. Sen avulla voi käsitellä vaikeitakin asioita ja löytää yhdessä lasten ja aikuisten kanssa vastauksia lapsen arjen kysymyksiin.

– Jos seurakunnassa on useampia nukkeja, niillä voi tehdä monenlaisia teatteriesityksiä: raamatunkertomuksia, opettavaisia tarinoita ja satuja.  

Merja Luukkonen on huomannut, miten helppoa ihmisten on samaistua nuken kokemaan ja kertomaan.

– Lapset ottavat Valtterin niin tosissaan. Kerrankin eräs pikku poika istui Valtterin ja minun vieressä, ja kysyi yht’äkkiä minulta, miksi Valtterin suu ei liiku. Sanoin: ”Kato ku Valtteri on nukke”.  Poika hölmistyi ja totesi närkästyneenä: ”Höh, mutta ihan elävä nukke”.

Jokainen nukke on uniikki

Luukkonen piti elokuussa Joensuun seurakuntayhtymän lapsityön väelle neljän päivän nukkekurssin. Sen aikana syntyi kuusitoista 60-80–sentin korkuista tasonukkea. Kukin nukke on oma persoonansa. Ilmeissä, materiaaleissa ja asennoissa on luonteikas aidon käsityön leima.
– Teimme nuket alusta alkaen. Nuken teko aloitettiin niskassa olevan puutapin pään päällystämisestä, "kärsästä", sen ympärille tehtiin nenä, posket, leuka, otsa ja silmät. Sitten ommeltiin takaraivo, selkäranka, kädet, jalat ja keskivartalo. Jokainen osa tehtiin käsin ommellen, kertoo Pielisensuun seurakunnan lapsityönohjaaja Pirjo Kuikka.

Kurssilla opittiin myös nukella esittämisen eli nukettamisen perusteita.
– Hartauksissa näin, miten kouluttaja käytti nukkeja ja oivalsin niiden monikäyttöisyyden. Uskon, että nuket tuovat lasten hartauselämään oman hyvän panoksensa, Nukke voi kysellä ja kyseenalaistaa aikuisten juttuja. Nukke on lapsen kokoinen "lapsi", joka kertoo, miten hän näkee maailmaa.

Virpi Hyvärinen, Kirkkotie

Kuin pyhiinvaelluksella yläsalissa

Teksti ja kuva: Elina Lindelä, kasvatusaineiden opettaja, Kalajoen opisto

Joitakin aikoja sitten 13 innokasta opiskelijaa kokoontui opiston yläsalin pöytien taakse. Mukana olin minäkin kollegani kanssa. Asetelma oli opettajan työtä päivätyökseen tekevälle erilainen ja kiinnostava - harvoin opettaja itse pääsee pitkäksi aikaa konkreettisesti oppijan paikalle.

Alkamassa oli neljän päivän mittainen nukketeatterinukentekokurssi. Maanantaina emme vielä arvanneet miten työntäyteinen, ajatuksia herättävä, hauska ja opettavainen kurssista tulisikaan. Kun opettajamme alkoi esitellä työtapaa ja malleja, millaisista osista nukke rakennetaan, olo alkoi olla epäileväinen yhdellä jos toisellakin. - Miten ikinä saamme noista pienistä palasista hahmoteltua toimivan ja kauniin nuken nukketeatterin esiintyjäksi!

Tunti toisensa jälkeen istuimme pöytiemme takana ja otimme vastaan opettajien taidokasta, määrätietoista ja tiukkaa ohjeistusta. Joku halusi välillä edetä sallittua nopeammin, toinen pyysi opettajaa avukseen ja kolmas joutui huolehtimaan puhelimen kautta kodin arkiasioita. Mitä pidemmälle viikko kului, sitä innostuneempia olimme. Kun nuken kasvot alkoivat hahmottua, meistä alkoi kuoriutua leperteleviä mummoja, äitejä tai pikku tyttöjä, joilla oli kova tarve herättää nukke henkiin ja löytää sille persoona.

Luulin olevani vain käden taitojen kurssilla. Sain käyttää käsityötaitojani ja tehdä sitä, mistä nautin, mutta mihin normaali arjessa ei juuri ikinä löydy aikaa. Istuin kaksitoistatuntisia työpäiviä ommellen saumoja mahdollisimman siisteiksi, käytin kuutiokaupalla vanua saadakseni nuken jaloista tukevat ja silmistä tarpeeksi kovat, muotoilin posket kuumottaen sormia oikean näköisiksi… Ja kun ilta koitti, ajoin kotiin huikeassa tähtitaivaan ja revontulien loisteessa, väsyneenä ja sormet pakottaen. Yölläkin unissani ompelin nuken käsiä ja jalkoja.

Kun kurssi oli loppusuoralla ja nuket alkoivat valmistua, huomasin saaneeni viikosta muutakin kuin nuken erilaisten työtehtävien elävöittämiseen. Olin saanut levätä. Olin aivan unohtanut, että olen omalla työpaikallani, jossa oven takana odottavat monet koulutuksen asiat. Tunsin saaneeni virkistystä, rauhaa mielelleni ja siunauksen sydämeeni.

Kurssin päätyttyä olen ihmetellyt Jumalan hyvyyttä suuren kiitollisuuden vallassa. Miten käsittämätöntä, että juuri, kun olen tuntenut kulkevani erämaassa ja odottanut saavani jostakin ylhäältä virkistystä ja Jumalan kosketusta vaikka puhuttelevan seurapuheen kautta, Hän lähettääkin minut ompelemaan nukkea työpaikkani luokkahuoneeseen! Erämaataipaleella Hän laittoi minut tekemään sitä, mistä jo lapsesta asti olin nauttinut - ja sitä kautta huomaamaan myös kaiken saamani hyvän elämässä. Löysin piilossa ollutta mielikuvitustani, lapsenuskoa ja luottamusta. Pimeässä illassa kotimatkoilla alkoivat nuoruuteni puhuttelevat laulut soida mielessäni. Uskalsin taas ajatella: minä tiedän Lunastajani elävän.