9.5.2018Sanat Heli KarhumäkiKuva Jani Laukkanen

Äitien perinnöt

Heli Karhumäki 03 MV

Kun Suomen liput ensi sunnuntaina 13.5. liehuvat saloissa äitienpäivän kunniaksi, ehkä pysähdyt lukuisien suomalaisten tavoin pohtimaan lapsuutesi yksilöllisiä muistoja: kasvattajiesi antamia kallisarvoisia elämän eväitä, mutta myös pettymyksiä ja kolhuja.

Niin teen minäkin. Usein muistan haikeana ja hiukan huvittuneena ongelmaa, joka äidilläni oli: hänen tyttärensä ei ollut alkuunkaan käsityöihminen.

Äidillä itsellään oli into ja taito. Hänen käsissään syntyivät ompelukset, kirjonnat ja neuleet. Hän pystyi monimutkaista virkkuutyötä katsomalla tekemään samanlaisen mallista, ilman ohjetta. Minusta se yhtä ihmeellistä kuin se, että uutta, outoa kieltä kuullessaan alkaisi heti ymmärtää sitä.

Kankaat, langat, puikot ja koukut eivät olleet minun juttuni. Äiti ei voinut ymmärtää sitä, ettei hänen tyttärensä perinyt käsityögeeniä. Kerran hän kuitenkin innostui ja päätti ottaa asiassa työvoiton. Tytärhän oppii, jos opetetaan! Muuten ei naisihminen elämässä pärjää.

Äiti valitsi lajiksi pyyheliinan reunapitsin ja opetti mallin kärsivällisesti: viuhkamainen pohjanauha ja sen reunaan spiraalimaisia pylpyröitä. Oli kaikenlaisia silmukoita, pylväitä ja ylikiertämisiä. Hän istui vieressä, opasti ja vahti. Olin haluton hommaan, laskin silmukoita väärin ja sekoilin käännöspaikoissa. Ei kerrassaan kiinnostanut yhtään.

Kun hikisissä sormissa oli kahden tunnin ähellyksellä synnytetty muhkurainen pätkä, äiti antoi periksi. Anna olla, ei onnistu, hän sanoi. Näin, miten pettynyt äiti oli.

Lopulta hän kuitenkin nieli harminsa, hymyili huokaisten ja sanoi tärkeät sanat. ”Et voi oppia, jos et halua. Mutta sinä päivänä, kun innostut käsitöistä, sinä opit. Opit ihan mitä tahansa. Siitä ei ole epäilystäkään!”

Vanhemmuus on sekä lapsen että vanhemman näkökulmasta vaihteleva polku luottamusta ja pettymystä. Se on suurilla tunteilla ladattu suhde, joka sisältää paljon iloa ja suuria odotuksia, mutta myös varmaa mokaamista, katumista ja epäilyksiä omasta riittävyydestä kasvattajana. Yhteentörmäyksiä tulee, sillä lapsi on oma persoonansa, ei vanhemman jatke. Myös jokaisen lapsen kasvuolot ovat ainutlaatuiset – siitä kertovat tässäkin lehdessä maanviljelijä, adoptioaktivisti ja muusikon äiti.

Jokainen vanhempi kohtaa kasvun paikan, kun on aika myöntää, ettei lapsen tarvitse olla hänen taipumustensa ja unelmiensa toteuttaja. Kun äitini totesi virkkuuni toivottomaksi, hän suostui samalla erilaisuuteemme. En ollut kätevä käsityöihminen, mutta ehkä olisin jotakin muuta. Ja niin hän antoi minulle paremman leiman, pärjäämisen oikeuden omana itsenäni.

Kristillinen usko antaa vanhemmuuteen erityisen helpotuksen: lapsen persoona on Jumalan luomus, ja elämänpolun suunnitelma on Jumalan. Vanhemmat tehtäväksi jää pitää lapsesta huolta ja opettaa hänet iloitsemaan elämän lahjoista. Koska mokaaminen on varmaa, myös armo kuuluu jokaiselle.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä