12.11.2015Freija Özcan

Vuorossa

– Ihan vain varmuuden vuoksi, lääkäri koetti lieventää sanojaan, mutta ilme oli huolestunut. Kävelin vaiteliaana varaamaan ajan mammografiaan. Tätä olin odottanut aina siitä alkaen, kun äitini sairastui syöpään. Tuntui jotenkin selvältä, että jokaiselle vuoro koittaa. Tässä sitä nyt sitten oltiin.

Olisin saanut ajan heti, mutta varasin itselleni pari kuukautta miettimisaikaa. Miltä tuntuisi olla vailla niitä kehoni osia, joista olin aina ollut erityisen ylpeä? Vielä pahempaa: miltä tuntuisi kuolla?

Kuolema on vaivannut minua. Uskonhan minä tuonpuoleiseen, mutta entäpä jos viimeisellä rajalla sittenkin joudun pettymään. Entäpä jos vastassa ei olekaan muuta kuin pimeys? Ja miten tästä elämästä voi luopua, rakkaista ihmisistä, tunteista ja ajatuksista? Minkälaisen tyhjyyden lähtöni jättää jälkeen vai jättääkö lainkaan? Millainen ihminen minä ylipäätään olen?

Pari kuukautta vaihdoin päässäni tärkeiden ja joutavien asioiden paikkoja. Poikkesin rutiineista, suostuin hauskoihin ehdotuksiin, päätin nähdä rakkaimpia ystäviäni usein, katselin perhettäni kuin viimeistä kertaa. Hitaasti se alkoi tuntua sielussa. Näin paljon olen saanut, enempää en tarvitse. Kiitollisena voin liukua taivaalliseen syliin, jos niin täytyy. Ei näin kauniin maailman jälkeen tuolla puolen voi olla kuin valoa.

– Vettä se vain on, lempeä röntgenlääkäri sanoi ja tunnusti samassa tilanteessa suunnitelleensa omia hautajaisiaan. – Kaikki niin tekevät.

Uskomaton tunne ulos astuessa. Minä en kuole vielä! Mutta mikään ei ole ihan niin kuin ennen.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä