3.10.2013Kristiina Miettinen

Isäni oli loppuun asti jykevä mies. Tarvittiin kuusi kantajaa, kun saatoimme hänet haudan lepoon Lohjalla.

Lähin sukuhauta olisi ollut Tampereella. Äidinpuoleinen mummini oli tehnyt seurakunnan kanssa haudan hoidosta ainaissopimuksen. Saattaa olla, että hän kerran kotinsa menettäneenä Karjalan evakkona tahtoi taata luilleen ja läheistensä luille pysyvän sijan hamaan Kristuksen tulemukseen. Tai sitten hän vain äkkäsi hyvän diilin. Seurakunnille ainaissopimukset osoittautuivat kannattamattomiksi, ja viimeisiäkin ollaan nyt purkamassa. Sukuhauta on ja pysyy, siitä toki huolehdimme, kun sopimus lopullisesti raukeaa.

Isän kohdalla päädyimme kuitenkin logistisista syistä Lohjalle. Kukaan meistä läheisimmistä ei asu Tampereella, ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulta on Lohjalle lyhyempi matka, kun haluaa käydä isän haudalla. Lohjan haudasta muodostunee uusi sukuhauta.

Isän kuolema sai minut ensimmäistä kertaa miettimään, mitä tahtoisin aikanaan tehtävän omalle tomumajalleni. Tuhkaus, ehdottomasti, ja sen jälkeen minut voisi vaikka sirotella johonkin itselleni tärkeään maisemaan. Siltä ainakin nyt tuntuu. Vanhemmiten nämä asiat alkavat ehkä merkitä enemmän. Saa nähdä, mitä ajattelen parinkymmenen vuoden kuluttua – jos vielä silloin olen täällä.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä