7.6.2018Sanat Kaarlo Kalliala

Uhanalainen laji?

Kaarlo Kallaila

Suomalaiseen kulttuuriin on letittynyt kolme perustekijää, joiden vaikutusta on liki mahdoton nostaa erikseen esiin ja nimetä. Yksi on snellmanilainen kansallisuusajattelu, toinen lönnrotilainen Kalevala ja kolmas luterilainen kristinusko.


Ajatus ei ole minun, vaan kuulin sen kokeneelta kulttuurihistorioitsijalta. Siksipä se paneekin miettimään. Kuvaako kolmikanta vain historiallista kehitystä ja juuria vai myös nyky-Suomea ja sen kulttuurista kukintaa?


Tuskin Snellmanin, Lönnrotin ja Lutherin kipsipäät kansakunnan näyttöruuduilta kurkkivat, mutta siitä ei olekaan kysymys. Äijät ovat kuolleet, mutta heidän asiansa elää. Kulttuurin lähtöarvot ja perusoletukset saattavat olla hyvissä voimissa, vaikka niiden tausta on jo aikaa unohtunut.


Muttei loputtomasti eikä välttämättä. Aikaa sitten luin virolaistutkijan haastattelun, jossa hän uumoili luterilaisen kansankirkon voivan kuolla itse sitä huomaamatta. Kulttuurin pohjavirta saattaa ehtyä aivan vaivihkaisesti.


Kansankirkollisuus jos mikä on sellainen ilmiö, josta on vaikea saada kunnon otetta, koska se kietoutuu vähän kaikkeen. Sen hengellinen hienous on juuri tuossa samassa kohdassa. Parhaimmillaan luterilainen kansankirkollisuus näet tarkoittaa sitä, että kristillinen Jumala-usko on niin itsestään selvä ja läpileikkaava, ettei siitä millään saa eriytettyä ”uskonnollista” ja ”maallista” aluetta.


Kansankirkollisuuden kulta-aikana kirkkoni tuskin huomasi, kuinka hyvin se olikaan työnsä tehnyt. Sana oli tullut lihaksi, kun usko ei ollutkaan vain joidenkin erityisharrastus, vaan tavallisen ihmisen perusluottamus.


Suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi on eräässä haastattelussa todennut, että tuollaisesta arkisesta kansankirkollisuudesta on jo tullut uhanlainen kulttuuri. ”Haluaisin takaisin kansanuskonnollisuuden, jossa tavalliset työssä käyvät aikuiset voisivat tunnustautua kristityiksi ja käydä kirkossa ilman ahdistusta tai selittelyä.”


Saarikivi kiinnittää huomiota siihen, kuinka maailmalla menestyvät sellaiset kultit, taidemuodot ja tapahtumat, jotka tarjoavat elämyksiä, yhteisöllisyyttä ja hurmosta. Virolainen kirkkohistorioitsija Riho Saard toteaa vastaavasti: ”Mitä yksinkertaisempi ja ’akateemisuutta’ hyljeksivämpi on kristinuskon muoto, sitä paremmat elossa pysymisen mahdollisuudet sillä on.”


Suomalainen kansankirkollisuus onkin ollut paitsi eleetöntä myös järkevää ja asiallista. Sellaisena se ei suinkaan edusta kristillisen uskon normaalimuotoa. Luterilaisia on maailmassa alle kolme prosenttia, kun taas helluntailaisten prosenttiosuus on puolessa vuosisadassa noussut viidestä kahteenkymmeneen seitsemään.


Saarikivi on vähän pessimistinen ja epäilee, onko hänen toivomallaan kristillisyydellä tulevaisuutta. Kansankirkolliset kristityt ovat uhanalainen laji, koska uusia ei kasva ollenkaan samaa vauhtia kuin kuolema korjaa vanhan vuosiluokan toisensa jälkeen.


En usko kansankirkon ”kuolleen itse sitä huomaamatta”. Enää sen nimi ei kuitenkaan viittaa siihen, että se olisi melkein koko kansakunnalle ominainen elämänmuoto. Kansankirkollisuus on yksi perusteltu tapa olla ja elää kristittynä. Se on kehittynyt täällä sukupolvien aikana, ja moni meistä sitä edelleen jatkaa.


Jos sen tilalle joskus tulee jotakin muuta, olkoon sekin arkikristillisyyttä.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä