5.4.2018Teksti. Maija Nyman

Tule, ota ja omista

Maija Nyman 02 MV

Mies ampaisee ylös ja lähtee määrätietoisesti kohti alttaria. Vanhassa katedraalissa on juuri kaikunut viesti: ”Tulkaa, sillä kaikki on valmista.” Vauhti on luja, askel niin tehokas, etten tahdo millään pysyä perässä. Pää komeasti pystyssä, katse kiinnittyneenä alttarin suuntaan käsien auttaessa vauhdikkaasti kulkua. Mies tietää, minne on menossa.

Hän ei olekaan kuka tahansa. Hänellä on koko maailmassa hyvin harvinainen diagnoosi Rubinstein-Taybi- syndrooma. Se tarkoittaa keskiasteista kehitysvammaa, kömpelyyttä, puheen tuottamisen ja ymmärtämisen vaikeutta. Lähes nelikymppinen Miika onkin ainutlaatuinen persoonallisuus joka suhteessa. On ollut aina. Ystävällisyys, innostus, lämmin halaaminen, jopa näytteleminen ja rumpujen soittaminen ovat vuosien aikana olleet Miikan tavaramerkkejä. Hänet on hyväksytty ja hän hyväksyy jokaisen. Toki muutamia erityissuosikkeja löytyy aina.

Kirkon holveissa kaikui upea musiikki, messun suorittajat tekivät osuutensa, saarnasta jäi jotain mieleenkin. Kaikki oli tarkasti ohjailtua, vanhan traditiomme mukaisesti, tutunoloisesti ja ”sit niin pal” turkulaisesti. Välillä ehdin ihailla korkean rippikirkkoni holvistoja ja sivukuoria. Ajatukset kulkivat opiskeluaikoihin, jolloin istuin kirkossa keskellä päivää kiitollisena kasvatustieteen approbaturin suoritettuani. Ja hetkeen, jolloin vanhin poikamme vihittiin täällä vuonna 2000.

Mies vieressäni istui uteliaana ja pääosin hartaana painaen välillä päänsä olkaani vasten. Oltiinhan kavereita ja melkein sukulaisia, kälyni poika. Laulettiin virsiä omilla äänillämme, kädet pysyivät ristissä, hiljaisen rukouksen aikana oltiin ajatuksissamme kumpikin. Miika osasi omalla aksentillaan täydellisesti uskontunnustuksen ja Isä Meidän. Ne kuuluivat ja ne kuultiin taivaassa ihan varmasti.

Kun useimmat astelivat kohti alttaria pää painuksissa, kasvot peruslukemilla, Miika otti paikkansa lämmöllä ja antaumuksella. Vain Jumala ymmärsi hänen sielunnälkänsä siinä ehtoollispöydässä. Siinä polvistui mies, joka ei teeskennellyt mitään, ei yrittänyt olla muuta kuin oli. Jumalan silmissä kallisarvoinen ja puhdassieluinen, lapsen kaltainen, oman paikkansa täyttävä herrasmies.

Koin itseni melko pintapuoliseksi hänen vierellään. Ehdin ajatella kaikenlaista, ulkonaisia ja turhia, katsoa papin stolaa ja miettiä, mikähän hän on miehiään/naisiaan. Miikalla kaikki oli siinä hyvin ja mutkatonta. Kumarsimme molemmat, Miika erityisen syvään, ja sitten astelimme jälleen vauhdikkaasti, toisia reippaasti ohittaen omille paikoillemme. Olimme saaneet syntimme anteeksi –  mikä oli matkatessa elämässä eteenpäin.

Tapahtui jotain elämää suurempaa, josta en ymmärrä yhtään enempää kuin Miikakaan. Olemme molemmat samalla viivalla.

Kun messu päättyi ja meitä rohkaistiin lähtemään ja palvelemaan Herra ilolla, Miikan kohdalla alkoi messun toinen vaihe. Hän ojensi kätensä kaikille lähellä oleville. Papit saivat osansa, kukaan ei päässyt ohi. Aloin itsekin tervehtiä ja tuntui siltä, että juuri Miikan ansiosta hyväntuulinen kohtaaminen lisääntyi kirkon käytävällä. Miika näytti mallia yhteydestä ja välittämisestä, myös hyvän Jumalan rakkaudesta.

Tulkaamme lasten kaltaisiksi, ei lapsellisiksi. Menkäämme rohkeasti Herran pöytään miettimättä, sopiiko, kannattaako, uskaltaako. Kutsu kuuluu yhä, siis pää pystyyn ja aterialle. Ja sitten ojentamaan kättä jokaiselle lähimmäiselle.

Maija Nyman

 

 

 

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä