5.1.2017Freija Özcan

Tähtipolku

Muistan tähdet. Kun nuorena neitinä tuli yöjalasta kotiin, ne pitivät seuraa pimeällä tiellä. Pakkasyössä ne loistivat kirkkaina kuin miljardi pientä ikkunaa. Lapin ison taivaan alla oli niitä niin lähellä. Tuolla tuikki Pohjantähti. Tuolta laskin Otavan.

Myöhemmin kadehdin niitä, joille tähdistä tuli intohimo. Eläkkeellä oleva kirkkoherra Risto Heikkilä kuvaa kirjassaan Tähtikirkkaan taivaan alla, miten hän rakenteli kaukoputkia ja miten kirkkaina öinä oli päästävä ulos tiiraamaan yhä kauemmas universumiin. Niin suurta intohimoa avaruutta kohtaan en ole itsestäni löytänyt, vaikka innokkaana tartun aina Tähdet ja avaruus -lehteen, kun sen käsiini saan, ja katson kaikki avaruusleffat.

Itämään tietäjien intohimon tunnistan kuitenkin itsestäni. Jostain syystä joskus kauan sitten tähti syttyi sydämessäni ja lähdin sitä seuraamaan. Sillä tähtipolulla olen vieläkin, vaikken tiedä minne se lopulta johtaa. Kun vuosia kulkee, moni ajatus vaihtuu, näkemys muuttuu. Mutta suunta on selvä: Tähteä kohti! Sieltä se löytyy!

Näissä etelän kaupunkioloissa tähtiä hädin tuskin näkee. Valosaastetta on niin paljon. Mielen saastetta vielä enemmän: sen tuhannen turhaketta, mainetta, kunniaa ja mammonaa, joutavaa ajatusta ja turhaa pelkoa. Silloin suljen silmät, vedän syvään henkeä ja näen mielessäni kirkkaan tähtipolun. Mikä olikaan se intohimoni? Mihin suuntaan minä oikeasti halusinkaan kulkea?


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä