01.06.2017Teksti Freija Özcan

Sotilaan äiti

k-22-2016-03-Toimittajalta Freija uusi kuva

Kun Puolustusvoimat tarttuu perheeseen, kaikki muuttuu. Sitä on tullut tuumittua, kun olen istunut autossa ja odotellut varuskunnan parkkipaikalla sotilasta viikonlopuksi kotiin. Sieltä ne ovat tulleet, kaikki samanlaisissa maastokuvioissa ja baretti päässä. Olen katsellut, havainnoinut ja oppinut tunnistamaan poikani kävelytyylistä.

Samalla on tullut tunnistettua omia tunteita lasta kohtaan. Se on niin itsestään selvää, kun jälkikasvu pyörii kotona jaloissa, että sitä ei enää huomaa. Tässä sen nyt tuntee luissa ja ytimissä, mitä on ikävä, mitä on niin syvä rakkaus, että se ei ole vain mielessä vaan koko kropassa. Sellaista tuntee vain kaikkein lähimpiä kohtaan.

Silti ei riitä, että Puolustusvoimat on saattanut tunne-elämäni kaaokseen. Se on myös rekrytoinut minut. Olen kotijoukko, huoltojoukko, joka pyykkää, paikkaa ja laittaa kaapin täydeltä ruokaa loppumatonta energiavajetta potevalle sotilaalle. Puhumattakaan henkisestä huollosta. Pitää kuunnella, analysoida ja tsempata. Olen siis liittynyt siihen äitien pitkään ketjuun, joka hyysää ja samalla toivoo, että saa tätä hyysäystä suorittaa aina vain rauhan aikana.

Oman olen elämäni aikana olen ollut sotilaan tytär, sotilaan heila, sotilaan sisar ja nyt sotilaan äiti. Valtavaa ylpeyttä tuntien seison ensi sunnuntaina Puolustusvoimain lippujuhlan paraatin reitillä ja koetan katsoa erotanko siitä joukosta omani. Ja sitten vilkutan.  


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä