13.8.2015Freija Özcan

Sisua se vaatii

Jostain syystä ukkini isä sai päähänsä muuttaa Suomeen. Nai sitten suomenruotsalaisen ja kävi kauppaa, kunnes ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa Saksan kansalaiset heitettiin ulos maasta. Kävivät kokemassa nälänhätää ja palasivat takaisin.

Ukkini opetteli suomen vasta armeijassa. Lähti Lappiin töihin hoitamaan valtion metsiä ja jäi sille tielleen. Muistelmistaan päätelleen sielläpäin seikkaili monta muutakin ulkomaalaistaustaista erakkoa, kullankaivajaa ja reippaampaa naista. Lapin kuume ei katso syntyperää.

Kesälomalta palatessani minä satuin jatkolennolle, joka oli täynnä arabimaista palaavaa väkeä. Oli hälinää ja huivien huisketta. – Äiti! kiljui muuan pikkulapsi suomeksi, vaikka muuten pulputteli arabiaa. Minä istuin samalla rivillä kahden hunnutetun ja yhden hunnuttoman naisen kanssa. Hunnuttoman kanssa vedimme ristinmerkkejä, kun kone nousi. Hän oli libanonilainen. Muistelimme kaiholla loman helteitä.

– Voisitko antaa laukkuni, kysyi hunnutettu nainen nätisti selkeällä suomella, kun lopulta laskeuduimme. Kokosimme tavaramme ja astuimme ulos koneesta. Viileä tuuli lehäytti helteet iholta. Taivas oli silmiä hivelevän harmaa. 

Joku joutuu Suomeen pakolaisena, toinen töiden takia, joku rakkauden. Mutta lievästi hullu pitää olla, että tänne koleaan harmauteen aina palaa. Sitä sanotaan kai suomalaiseksi sisuksi, eikä sitä ole kenellä tahansa.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä