2.7.2015Freija Özcan

Se täydellisyydestä

Onpa kaunis koti. Hyvin valkoinen, huolellisesti sisustettu. Asuntoesittelijä näyttää aikakauslehden kantta. Tämähän on yksi Suomen kauneimmista kodeista. Makuuhuoneessa pysähdyn katsomaan täydellisen upeaa hääkuvaa. Se on seinällä parivuoteen yllä. Harmi vain, että kuvan pari ei nuku enää yhdessä. Siksi asuntoa myydään.

Kotona silmäilen kuluneita keittiön kaappejani. Ne pitäisi vaihtaa jossain vaiheessa. Ensin tosin on pari muuta muuttujaa. Ruokapöydän pinnassakin on elämän kulumaa. Lapsilla on nälkä, joten laitan ruokaa. Siivouksen jätän tältä viikonlopulta. Pari viikonloppua meni tiiviisti kaikenlaisessa, joten nyt suosin perheen yhteistä television tuijotusta.

En oikein muista, missä vaiheessa luovuin täydellisyyden tavoittelusta. Hiipikö stressi niskalihaksissa vai luinko jonkun itsehoito-oppaan? Tai oliko se niitä hetkiä, kun joku läheinen kuoli tai sairastui? Ehkä katsoin ranskalaisen elokuvan, jossa asunnot ovat kulahtaneita mutta ihmiset syövät hyvin ja puhuvat paljon.

Elämällä on taipumus olla täydellistymättä. Sen ilo on jossain hyvin pienessä: yhteisessä naurussa, käsivarrella lepäävässä kädessä, lämpimässä kesätuulessa, onnistuneessa ateriassa, rauhallisessa aamukahvihetkessä. Itsestäkään ei saa tiristettyä täydellistä. Lopulta jostain lysähtää ja kremppaa ja aina tämän tästä huomaa taas ajattelevansa väärin ja rakkaudettomasti.

Mutta juuri näinhän elämä on kaunis tai ainakin ainutkertainen.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä