14.8.2014Maija Nyman

Rakkautta ja rajoja

maija nyman

Lehtien keskustelupalstoilla on keskusteltu aiheesta isovanhemmat ja lapsenlapset. Suhteet suvun kesken ovat tuskin koskaan olleet auvoiset, mutta nykyään niistä voi puhua avoimemmin. Tosin asenteet ovat ehkä koventuneet ja sietokyky heikentynyt.

Ehkä kuvitellaan olevinaan yhteydessä, mutta ei kuitenkaan kohdata oikeasti. Tällaiseen ilmapiiriin syntyy koko ajan uusia pieniä ihmisiä, joiden sielunmaisemaan me aikuiset alamme kirjoittaa. Olemme vastuussa siitä, mitä kirjoitamme. Kaikkien käsiala ei ole kaunista.

Kun syntyy esikoinen, syntyy myös isä ja äiti. Kolme aloittelijaa, vastasyntynyttä, jotka alkavat luoda omaa yhteistä tarinaansa. Samoin syntyvät myös isovanhemmat.

Kenen ehdoilla eletään ja kasvatetaan? Mitä toimiva rakkaus merkitsee sukupolvien kesken? Miten laaditaan hyvät pelisäännöt ensimetreillä? Kuka tekisi aloitteen tässä tunnekylläisessä tarinassa, jossa jokaisen äänen tulisi kuulua?

Isovanhemmat ovat yhtä ihmeissään kuin vanhemmatkin. Vain lapsi katselee tyynesti kaikkia osapuolia: minäkö tässä olen joku ongelma, vai mistä kenkä puristaa? Kenkä on todennäköisesti puristanut jo ennen lapsen syntymää.

Vanhempi sukupolvi on elänyt omaa tarinaansa pitempään. On opittu paljon tai sitten ei paljon mitään. Ehkä ei ole ehditty pysähtyä. Parhaimmillaan isovanhemmilla on kypsynyt lämmin sydän. Sellainen, joka antaa tilaa nuorille vanhemmille, ja joka ei tyrkytä, mutta on tuki ja turvatekijä.

Isovanhempien on löydettävä oman elämänsä juoni, johdatus, ystävät, verkostot, joiden kanssa jakaa elämää. Takertuminen lapsenlapsiin ei voi olla heidän elämänsä tarkoitus. Menneistä sukupolvista kertominen, yhdessä ihmetteleminen, kuunteleva keskustelu ja siunaava rukous tarjoavat oikeita tehtäviä.

Kaikkien osapuolien on hyvä katsoa peiliin. On oikein kysyä, jos alkaa hiertää. On suojeltava, jos tullaan nahan alle. On oltava valmiina, jos on suuri hätä.

Ilman omia isovanhempiani olisin paljon heikompi ja tyhmempi. Tiedän tulevani jostain ja meneväni jonnekin. Isovanhempien evakkoretket, selviytymistarinat, sairaudet ja tavallinen ihmisyys ovat olleet rakentavia voimavaroja ihmiseksi kasvussani. Eikö näin voisi ajatella myös omien lastenlastensa kohdalla?

Me kauemmin eläneet voimme kannustaa selviytymään. Yhdessä jaksamme enemmän, ja voimme itkeä ja nauraa, käydä läpi kaikki ihmisen tunteet. Rakkautta ja rajoja me kaikki tarvitsemme sekä armoa ennen kaikkea.

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä