23.11.2017Teksti: Ville Hoikkala

Perhe ja onni

Isänpäivän alla käytiin julkista keskustelua siitä, että joissakin helsinkiläisissä päiväkodeissa on isänpäivän sijaista vietetty läheistenpäivää. Monen lapsen perheessä ei ole isää, ja joidenkin lasten suhde omaan isään on niin vaikea, että isänpäivän vietto olisi kiusallinen tilanne. Sekä lastenpsykologian asiantuntijoiden että nettikeskustelijoiden mielipiteet olivat jakautuneita.

Lakimiesyrittäjänä saan leipäni perhetragedioiden selvittelemisestä. Toiminimeni liikevaihdosta ehkä kolmasosa tulee huoltajuusriidoista, lähisuhdeväkivallasta, seksuaalirikoksista, ulkomaalaisten perheiden yhdistämisen vaikeuksista, lasten huostaanotoista, entisiin puolisoihin tai seurustelukumppaneihin kohdistuvasta vainoamisesta ja muista parisuhteeseen ja perhe-elämään liittyvistä oikeudellisista ongelmista. Olen avustanut niin tekijöitä kuin uhreja.

Yksi mielenkiintoinen näkökulma keskustelussa on ollut ajatus siitä, että isästä, äidistä ja lapsista koostuvan ydinperheen ensisijaisuuden korostaminen olisi jotenkin terapeuttista tai kasvattavaa niille lapsille, joiden perheistä puuttuu jompikumpi vanhemmista. Jollain mystisellä tavalla ajatellaan, että mielikuva rakastavasta ja huolehtivasta isästä hoitaisi niiden lasten haavoja, joiden isä on pahoinpidellyt heitä, tai joiden isä on karkotettu maasta tai on vaikka vankilassa.

Kuntapoliitikkona tiedän senkin, miten pienillä henkilöresursseilla kouluja ja päiväkoteja pidetään yllä. Vaitiolovelvollisuudella suojellaan lapsen oikeutta yksityisyyteen. Kovia kokeneiden lasten huomioon ottamiseen ei juuri ole aikaa eikä keinoja. ”Kyllä minä ymmärrän, että sinusta tuntuu vaikealta – ai niin, enhän minä saakaan kertoa miksi.” Monet lapset eivät edes halua tulla erityisesti huomioiduksi, ja koulu voi heille olla paikka, jossa keskitytään uuden oppimiseen ja omien lahjojen löytämiseen.

Keskustelu johtaa mielenkiintoiseen kysymyksenasetteluun siitä, mikä on yhteiskunnan rooli perhearvojen edistäjänä. Jokainen sukututkimusta harrastanut tietää, että vielä 1900-luvun alussa aviottomien lasten kohdalle merkittiin kirkonkirjoihin sana ”äpärä”. Näin ihminen oli loppuikänsä leimattu. Ennen sukunimilain voimaantuloa aviottomana syntyneen nimeksikin saatettiin antaa Matti Annanpoika äitinsä mukaan. Ajateltiin, että aviottomien lasten huono asema parantaisi seksuaalimoraalia. Tiedän senkin, että monet huostaan otetut lapset kaipaavat perheonnea niin valtavasti, että he aikuisiällä takertuvat väkivaltaisiin parisuhteisiin toivoen, että se vielä joskus muuttuu kauniiksi perheidylliksi.

Onko yhteiskunnan asia muutenkaan julistaa, mikä on ihanne? Vaikeassa tilanteessa kärsivän lapsen luulisi saavan eniten apua siitä, että häntä autetaan näkemään, mitkä asiat elämässä ovat silti hyvin, missä asioissa hän on lahjakas ja mitä tulevaisuus voi antaa. Kaikilla meistä on omat ilomme ja surumme, eikä virkavallan tehtävä ole määrätä, miltä niiden pitäisi meistä tuntua.



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä