19.6.2014Teksti Freija Özcan

Parempi kesä

Metroasemalla tömähti. Pieni poika juosta töpötti hekottaen isäänsä karkuun lippa silmillä. Ja törmäsi jalkoihini. Ehdin nähdä silmänurkastani nuoren isän kauhistuneen ilmeen. Helsingissä ei aina ole hyvä tömähdellä tuntemattomiin rouviin.

Onneksi olin ehtinyt ennakoida tilanteen ja ottaa tömähtelijän käsillä pehmeästi vastaan. Pienet kasvot kurkistivat lipan alta ylös kilometrien korkeuteen tarkastamaan, mihin tässä nyt oikein jouduttiin. Minua alkoi hymyilyttää. Isäkin hymyili helpottuneena.

En ole aina pitänyt lapsista. Omat pojat saatuani ja joitakin vuosia leirilapsia luotsattuani olen alkanut oppia, että nämä tömähtelevät, meluisat ja monin tavoin hömppäävät olennot ovat oikeastaan se kaikkein kiinnostavin ihmislaji. Sen tarkkanäköisempiä ja filosofialtaan laajempia ihmisiä ei olekaan.

Ihminen on ainoa laji, joka huolehtii muistakin kuin omista jälkeläisistään, tuumi hyvä ystäväni tarkkailtuaan aikansa lintujen pesintää. Se on totta, mutta jotain taantumaa on siinäkin taidossa meneillään. Anna-Stina Nykänen kirjoitti 10.6. Helsingin Sanomien kolumnissaan siitä, miten laitoksissa on lapsia, jotka eivät pääse koskaan lomalle. Helsingin lähiöissä on lapsia, jotka eivät ole koskaan käyneet keskustassa. Ja on lapsia, jotka eivät koskaan ole saaneet nukkua aikuisen kainalossa.

On myös hyväosaisten lapsia, joiden vanhempien ajatukset kulkevat aivan muualla.

Niinpä haastankin jokaisen aikuisen tänä kesänä huomioimaan ympärillä olevat lapset. Hymy lapselle, pieni kiinnostunut keskusteluhetki, mukaan ottaminen ei ole paljon vaadittu jurommaltakaan aikuiselta. Tehdään jonkun lapsen kesästä parempi!


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä