19.2.2015Teksti Marko Kulmala

Mustavalkoinen Suomi

Simo ja Eeva Ristan Helsinki-valokuvia on koottu upeaan Asfalttia ja auringonkukkia -kirjaan. Se on loistava. Kuvia on valikoitu mukaan vuosien 1969-1979 väliltä. Mustavalkoiset kuvat dokumentoivat paitsi Helsinkiä ja helsinkiläisiä, myös suomalaisuutta ja Suomea.

Suomi on kummallinen maa. Voi olla, että uusiseelantilaiset tai guinealaiset eivät ole samaa mieltä.

USA:n suurlähettiläs Bruce Oreck totesi taannoin, että suomalaiset ovat maailman maanis-depressiivisin kansa. Kun menee hyvin, riskejä ei ajatella. Kun menee huonosti, ei muuta nähdäkään kuin riskejä. Meitä vaivaa mustavalkoisuus. Me olemme joko-tai -ihmisiä.

Ristojen kuvissa hämmästyttävän monen aikuisen ihmisen kasvoilla näkyy pelokas jännittyneisyys, lähes kaikkien kuvissa elävien lasten kasvoilla on välkkyvä nauru. Jos tekisi reippaan joukkopäätelmän suomalaisuudesta vain näiden kuvien perusteella, voisi todeta, että menetämme porukalla elämänilon viimeistään 20 vuoden iässä.

Meillä suomalaisilla on omituinen rakkaus palata keski-imuvoimaan. Ensin äänestämme äänivyöryllä oppineen, hauskan ja energisen Alexander Stubbin edustamaan itseämme Eurooppaan. Kaikki oli hyvin siihen saakka, kunnes Stubb alkoi edustaa meitä suomalaisia Suomessa. Yhtäkkiä hän ei kelpaakaan. Jäyhät jököttäjät Sipilä, Soini ja Rinne menevät oikealta ja vasemmalta ohi. Ilmeiltään he sopisivat koska tahansa Ristojen 70-luvun Hselsinki-kuviin. Tämä ei ole kauniisti sanottu.

Olen ollut itsekin hämmentynyt Stubbin rooleja rikkovasta toiminnasta. Kun katselen kuvia 1970-luvun Suomesta, vuosikymmeneltä joka oli minun lapsuuttani, joudun kysymään itseltäni, että haluanko takaisin 70-luvulle, haluanko olla osa suomalaista depressiolahkoa?

En halua menneisyyteen. En myöskään tiedä ketä äänestän keväällä. Katson vaalitenttejä ilman ääntä ja annan ääneni sille puolueelle, jonka keulanaama ei ole 70-luvun synkkyydestä kotoisin. Pärstäkerroin todellakin ratkaisee joskus.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä