1.3.2018Teksti Eija-Riitta Korhola

Laiska ateisti

Olen rukoillut puolestasi, sanoi ateisti-ystäväni. Hänen mielestään olin joutunut sellaiseen liemeen, että pieni jämäkkyydestä tinkiminen voisi olla paikallaan. Vaikkei Jumalaa olisikaan, rukouksesta ei olisi suurempaa haittaa, hän järkeili. Jos taas Jumala on, siitä voisi olla erinomaisen paljon hyötyä.

Kiitin rukouksista ja myönsin, että olen taipuvainen pitämään tuollaista rukousta hyvinkin voimallisena. Sanoin kuitenkin,  ettei se kuulosta enää ateismilta, ja hänen tulisi ryhdistäytyä, jos aikoo käyttää jatkossa tuota nimeä itsestään.

Olin muutenkin aina välillä yrittänyt kannustaa häntä johdonmukaisuuteen maailmankatsomuksensa kanssa. Jos hän pitäytyisi ajatukseensa, että universumin taustalla ei ole mitään älyä tai luovaa voimaa, siinä tapauksessa kukaan ei ollut luonut hänen aivojansakaan ajattelua varten. Niistä oli vain tullut sellaiset. Kemiallisen tai fysikaalisen reaktion sivutuotteena oli syntynyt aistimus, jota ajatukseksi kutsutaan.

Mutta jos näin on, mikä olisi se varsinainen peruste, jolla hän voi luottaa tämän ajatuksen olevan jollain lailla tosi tai ohjeellinen? Millä perusteella hän voisi luottaa, että tämä sattumalta syntynyt ajattelu johtaisi luotettavasti ateismiin tai yhtään mihinkään?

 Hän saattaisi vedota maailman pahuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen, ja todeta, ettei Jumalaa voinut olla. Mutta sama ongelma: millä perusteella hän tietää, mikä on oikeudenmukaista? Mihin hän vertaa maailmaa?

Tällainen pohdinta johti ateistin ja kirjallisuudentutkijan C.S.Lewisin (1898-1963) kriisiin. Jos kaikki olisi sattumaa, mistä hänen kapinansa maailman epäoikeudenmukaisuudesta nousi? Koko hänen yrityksensä pyrkiä todistamaan, että maailma on vailla mieltä, kompastui hänen oletukseensa, että osa tästä maailmasta olisi sittenkin täynnä mieltä, oikeutta ja järkeä: hänen oma ajattelunsa.  ”Jos koko universumilla ei ole tarkoitusta, meidän ei olisi pitänyt ikinä saada sitä selville.” Aivan kuten jos maailmassa ei olisi valoa eikä ihmisillä silmiä, kukaan ei havaitsisi pimeyttä. Koko sana olisi merkityksetön.

Lewisin lopullinen sysäys radaltaan liittyi kuitenkin iloon. Hän koki usein viiltävää kaipausta, jota hän nimitti ”ilon pistoksi”. Tämä kokemus sai hänet lopulta myöntämään, että ilolla on lähde.

Kun Lewis sai myöhemmin hyökkäyksiä entisiltä aatetovereiltaan, hän totesi, ettei vapaa-ajattelijoiden propaganda loukannut häntä kristittynä, vaan entisenä ateistina. Hän kaipasi vanhan hyvän ajan tasokkaita argumentteja, ei nimittelyä tai sättimistä.

Ystäväni myönsi olevansa niin sanottu laiska ateisti, jolla ei ole mitään erityisiä empiirisiä tai loogisia perusteita ateismilleen, vaan on pelkkä makuasia. Hän kuvasi, että hänen ateisminsa muistuttaa suhdetta kalaan. Kala ei vain maistu. Ei hän sille allerginen ole, mutta koskaan ei tee mieli.

Paitsi nyt? Itse asiassa hän rukoilee lähes päivittäin puolestani, koska toivoo, että Jumala johon uskon niin hartaasti, kohtelisi minua hyvin. En raaskinut varoittaa, että hän on luisunut polulle, jonka päästä voi löytyä ilo ja suuret yllätykset.

 Antaa hänen huomata se itse.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä