19.2.2014Teksti Sari Varpula

Kyllä mä tiedän

Meillä ihmisillä on jännä tarve olla oikeassa. Minulla ainakin hyrähtää sydänalassa etenkin silloin, jos tiedän jostakin asiasta enemmän kuin joku toinen. Aika harvoin, mutta silloin tällöin näin käy. On hauskaa opettaa muita ja tietää, kuinka heidän kuuluisi elää. Ei se kovin nöyrältä kuulosta, mutta tuntuu hyvältä olla muita parempi.

Erityisen nautinnollista on mitata toisten uskon tasoa ja syvyyttä. Se ei kai ole aivan luterilaisen opin mukaista, mutta mukavaa puuhaa. Että oliko saarnan pitänyt pappi oikeasti uskossa? Oliko hengessä vai hengetönnä.

Täällä Kuun Navassakin (Mexico suomennettuna) taidetaan uskonnollinen omahyväisyys ja totuuksien latelu toisen yläpuolelta.

”Jumala ei anna kenellekään suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa.” ”Kun tosissasi rukoilet, Jumala auttaa.” Näitä pohjimmiltaan lohdullisia, mutta helposti ontoiksi jääviä lausahduksia me toistelemme. Ne kuulostavat kauniilta ja tosiltakin.

Mutta kaikkeen ihmisen hätään ja kärsimykseen eivät nopeasti heitetyt hengelliset totuudet riitä laastariksi. Eikä elämä aina mene niin hienosti kuin jumalisissa juhlapuheissa luvataan. Silti jaksamme jankuttaa.

Taannoin muuan tosiuskova tuttava suositteli minulle hengellisen jaakobinpainin lääkkeeksi uskoontuloa, elämän antamista Jeesukselle. Kysyin, kuinka monta kertaa se täytyy tehdä, että kelpaa? Siihen hän ei osannut vastata.

Eikö niin, että sovitus on ristillä kertakaikkinen, eikä kilpeä kilvoittelulla kiilloteta?


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä