4.5.2016Taneli Heikka

Kalaretkeltä löytyi lähimmäisenrakkaus

k-01-2016-08-Kolumni Taneli Heikka

Ilta pimeni ja kylmeni vuorella. Olin kalastanut päivän kirkkaissa vesissä Catoctin Mountainin kansallispuistossa Marylandissa.

Autolla riisuin takin, heitin sen takaluukkuun ja painoin luukun kiinni. Plip, se sanoi. Ovet olivat lukossa ja avain, puhelin ja lompakko takin taskussa. Vaatteet märät. Kotiin parin tunnin ajo.

Pysäyttääkö joku ohi ajavista autoista? Ei tuntunut turvalliselta ajatukselta. Olin yksin. Rikkoako ikkuna? Ei, auto luultavasti lukitsisi käynnistyksen.

Oli talsittava vuori alas pimeässä tienposkessa. Kävelin tunnin, puolitoista. Alhaalla Thurmontin pikkukaupunki. Kaksi liikettä valoisana: baari ja silmälasikauppa.

”Voimmeko jotenkin auttaa”, optikon nuoret naismyyjät ihmettelivät, kun seisoin kahluukamppeissani kokolattiamatolla. Ensin yritettiin soittaa kotiin. En muistanut numeroa oikein, kännykkähän sen muistaa.

”Haen Brianin”, yksi myyjistä sanoi. Takahuoneesta ilmestyi vuoristomies: risuparta, tahrainen t-paita ja lappuhaalarit. ”Mikäs on ongelma”, Brian kysyi.

Selitin tilanteen. Brian kysyi auton merkin, mallin ja vuoden. ”Minulla on vehkeet oven avaamiseen”, Brian sanoi. ”Mutta uudet autot tunnistavat varkauden ja menevät suojatilaan. Keksitään muuta.”

Pyysin Brianin kännykkää lainaksi. ”Totta ihmeessä!” Kirjauduin Facebookiin ja lähetin naapurilleni Frankille viestin. Hän vastasi heti. Ei, hän ei pyytäisi vaimoani hakemaan. Frank lähtisi itse.

Brian ehdotti, että kävisimme odotellessamme katsomassa autoa, koska täällä varastellaan menopelejä. Ajoimme ylös pimeää tietä. Millainen kylä tämä Thurmont on, kysyin. ”Ku Klux Klanin pääkonttori on täällä.” Tunnetko klaanin porukoita? ”Joo, kyllä kaikki ne tuntevat. Kymmenen tyyppiä.”

Pimeässä vilkkui. Metsää pyyhki taskulampun valokeila, sen takaa ilmestyi stetsonipäinen poliisi.

”Teidän autonne?” poliisi kysyi. Poliisi oli saanut ilmoituksen hylätystä autosta. Ei ole leikin asia jäädä karhumaille yksin yöksi pakkaseen. Brian selitti tilanteen. Poliisi meni autoonsa ja peruutti katoamisilmoituksen.

Ajoimme takaisin laaksoon. ”Vien sinut Samin luokse”, Brian sanoi. Sam omisti aasialaisen ravintolan. ”Sam, tämä herra on jäänyt jumiin kaupunkiimme ja tarvitsee apuamme. Voitko pitää hänestä huolta?”

Totta kai Sam voi. Brian arvioi, että pulaan joutuneen asia oli nyt hoidossa ja paiskasi vahvaa kouraansa hyvästiksi. Sam kantoi pöytään jättimäisen marinoidun lohifileen, riisiä ja misokeittoa.

Ikuisuuden jälkeen naapurini Frankin hymyilevät kasvot ilmestyivät ravintolan ovesta. Mitäpä ihminen ei tekisi naapuriaan auttaakseen!

Tarinan opetus? Opettele lähiomaisten puhelinnumerot?

No, sekin. Mutta virheitä aina sattuu. Silloin voit luottaa, että lähimmäiset auttavat. Täällä Amerikassakin, kaupunkien valoissa ja pimeissä pikkukaupungeissa, ihmiset ovat hyviä ja moottorisahamurhaajia on vähän.

Sillä tiedolla on hyvä jatkaa matkaa.

Kirjoittaja on Yhdysvalloissa asuva toimittaja, tutkija ja viestintäyrittäjä.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä