26.10.2017Freija Özcan

Ihan tavallinen elämä

Olin juuri saanut puvun päälle ja aseteltua valkoisen pannan papinkaulukseen, kun lapset heräsivät. Syysloman kunniaksi niitä oli sen verran, että tuntui kuin pitäisin henkilökohtaista varkkarileiriä kaupunkiolosuhteissa. Sitaisin siis essun eteen ja kaivoin paistinpannun esiin. Heränneet istuivat riviin pöytään odottamaan.

Miltähän se näyttää kylässä olevien lasten silmissä, kun pappi paistaa munia ja makkaroita, tuumin. Suhtautuvatkohan ne aikuisena jotenkin lämpimämmin ja luontevammin kirkkoon, kun muisto makkaran mausta jotenkin yhdistyy mustaan pukuun ja pantakaulukseen?

Siinä paistellessa asia alkoi tuntua tärkeältä – tärkeämmältä kuin ne kohta alkavan messun yhteisen esirukouksen sanamuodot, joita asettelin päässäni järjestykseen pannun tiristessä hellalla. Tuli mieleen Jeesuskin. Miltäköhän se hänestä tuntui, kun hän paisteli nuotiolla kavereittensa kanssa kaloja ensimmäiset kolmekymmentä vuotta ennen kuin tulivat ne Kaanaan häät, joissa äiti Maria komensi aloittamaan ihmeiden tekemisen? Olisikohan sitä tavallista olemista jatkunut pitempäänkin? Mitäpä jos Jumala tykkäsi olla ihminen?

Moni luulee, että kristityn elämän kuuluu olla harrasta ja ihmeellistä. Joku hakee siitä pakopaikkaakin pois elämän arjesta. Mutta ei se niin ole eikä se niin toimi. Tavallinen elämä on se juttu. Se, että paistan tässä nyt kiireessä makkaraa nälkäisille ja samalla Taivas on tässä keittiössä läsnä. 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä