15.12.2016Teksti Pekka Maaranen

Etäällä ja yksin

Olen tässä pitkin syksyä siirtänyt työhuonettani piharakennuksesta tänne päätaloon. Tietokoneen pöytineen, ynnä muut aparaatit siirsin ensin, sitten kirjat ja mapit ja arkistoni. Ison kasan vuosikausien aikana kertyneistä papereista pystyin kivutta siirtämään roskikseen, mutta selatessani läpi kirjeenvaihtoani jouduin pysähtymään.

Noiden kirjeiden, leirilehtien ja muiden muistojen herättämänä, sisimmässäni lähti kulkemaan virta joka nosti mieleeni ison joukon ihmisiä. Sellaisia ihmisiä joista jokaisella on oma osuutensa siihen Jumalan rakennustyöhön, joka muutti minun elämäni. Suurin osa heistä oli tai on juoppoja tai muuten julkisyntisiä ihmisiä. Siis kaltaisiani ihmisiä, joita Jumala käytti elinpiiriäni muuttamatta evankeliumin alustana, tehdessään kohdallani orjuudesta vapauttavaa työtään. Siksi paluu tuohon kaikkeen on varsin vavahduttavaa luettavaa.

Järkyttyneenä kahlasin läpi uskonelämän alkumetrejä. Värisin, kun muistin minut täydellisesti yllättäneen piinaavan yksinäisyyden tunteen, joka syntyi siitä, etten kuulunut mihinkään. Suurimmalle osalle uskovista olin juoppo ja juopoille uskova kummajainen, jota vieroksuttiin ja jolle hymähdettiin. Lukiessani tuon ajanjakson aikana kirjoittamiani kirjeitä huomasin, että ne kaikki päättyivät sanoihin: Etäällä ja yksin.

Olin jo pääsemässä näistä muisteloista muutaman vuodatetun kyyneleen kautta takaisin arjen rutiineihin, kun ne vielä samana iltana päivittyivät uudelleen.

Istuin palvelutalon ruokasalissa, vastapäätä juuri sitä ystävääni, jolle olin aina kelvannut, olinpa juoppo tai uskovainen. Hänen ystävyyttään ei mikään elämässäni katkaissut. Siksi hänellä oli sydämessäni erikoisasema. Häntä eräs lääkärikin piti minulle välttämättömänä, etten olisi aina töissä.

Kuuntelin hänen puhettaan. Hänen kertomansa asiat olivat tapahtuneet kauan sitten, silloin kun olimme nuoria. Silloin kun uskoimme kaiken olevan edessäpäin. Hänelle ne olivat kuitenkin tätä päivää. Siksi silmät loistivat ja suu hymysi. Hän oli matkannut takaisin miehuutensa vuosiin, sinne, missä ei puuttunut mitään. Tai jos puuttui, se hankittiin.

Tein pari kömpelöä yritystä palauttaakseni hänet reaaliaikaan, mutta epäonnistuin. Hän oli liukunut minulta pois. Ulottumattomiin.

Istuin paikallani. Tilanne oli yhtä aikaa sekä outo että tuttu. 

Olimme kumpikin etäällä. Ja yksin.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva evankelista ja vapaa kirjoittaja, joka asuu Ruokolahdella.

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä