14. MARRASKUUTA

Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. • Job 19:25

Tämä raamatunkohta tuli minulle erityisen tärkeäksi, kun pieni poikani makasi sairaalassa kuolemansairaana. Kukaan ei osannut sanoa varmaksi, toipuuko hän vai menetämmekö poikamme. Isänä kokemani tuska, pelko ja ahdistus olivat siinä määrin kouriintuntuvia, että ne aiheuttivat fyysistä kipua.

Sairaalavuoteen äärellä, synkimmillä hetkillä tämä Jobin lausahdus nousi jostain mieleeni. Olin kuullut sen ennenkin, mutta nyt se tuli kohti varsin uudella tavalla. Sana ikään kuin muuttui lihaksi. Koin kenties jotain samaa kuin Job omassa kärsimyksessään: “Minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!” (Job 19:26–27.)

Tuntui kuin silmäni olisivat auenneet sille totuudelle, että minulla on lunastaja, joka seisoo viimeisenä multien päällä. Hänessä on ikuinen elämä, kaikki ei pääty tähän. Vaikka menettäisin poikani nyt, meillä olisi edessä iankaikkisuus yhdessä. Menettämisen pelkoni ei hellittänyt heti, mutta sen rinnalle tuli toivo, joka valaisee pimeimmänkin kohdan elämässä.

Jumala käänsi Jobin kohtalon ja paransi hänet. Niin hän paransi poikanikin.

Myöhemmin tajusin, että kaikki oli hänen kädessään, hänen hallinnassaan koko ajan. Jobin sanoin saatoin todeta: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa” (Job 42:2).

Hannu Välimäki
Karas-Sana, 2024

13. MARRASKUUTA

Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. • 1. Kor. 15:42–43

Millaista taivaassa oikein on, ja millaisia me olemme siellä? Tämä kysymys lienee askarruttanut kristittyjä kautta aikojen. Onhan siitä tehty monta lauluakin ja yritetty kuvitella sellaista, mitä kukaan meistä ei ole nähnyt.

Raamatussa meille valotetaan vähän sitä, mitä kerran tapahtuu. Kaikki kuvaukset on kuitenkin jouduttu kirjoittamaan sellaisin kielikuvin, joita me ihmiset pystymme kuvittelemaan. Siksi parhainkaan kielikuva ei yllä siihen, mitä taivaan todellisuus on. Mutta se on varmasti jotakin ihmeellistä ja hyvää.

Tässä Korinttilaiskirjeen luvussa Paavali kuvaa meille ylösnousemusruumista. Täällä maan päälläkin jokaisella meistä on oma kehomme ja siinä omat rajat ja rajoitukset. Rajat eivät kuitenkaan täällä ajassa koske pelkästään keho-amme ja kenties siinä olevia sairauksia tai vammoja, vaan kaikkea elämäämme täällä. Olemme heikkoja, ja maallinen tomumajamme katoaa. Mutta kerran taivaan kodissa olemme taivaallisen ihmisen kaltaisia. Nousemme kirkkaina, katoamattomina ja täynnä voimaa.

En täysin ymmärrä, mitä se on, mutta saan rukoilla: ”Pidä minusta kiinni. Olet luvannut, että sitä, joka sinun luoksesi tulee, et heitä ulos, vaan herätät hänet viimeisenä päivänä. ”

Kaisa Mattila
Karas-Sana, 2024

12. MARRASKUUTA

Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo. • Job 14:1–2

Hautakivissä on nimi, syntymä- ja kuolinpäivä. Niiden välissä on viiva. Yleensä tuo viiva sinänsä ilmaisee, että ei mitään, tyhjä. Läheisten haudalla muistelemme muutakin kuin kiveen kirjoitettuja päivämääriä. Viiva alkaa elää. Muistot palaavat mieleen. Henkilö ei ollutkaan pelkkä viiva. Tunteet voivat purkautua sanoiksi, vaikka olisi yksin. ”Kiitos”, ”anna anteeksi”, ”olen valmis antamaan anteeksi”.
Job tarkentaa: viivan pituus on ”vähän aikaa”. Elämän myötä- ja vastamäkien kuvauksista muodostuu kuin sahanterä, jota Job selittää levottomuudeksi. Tämä ehkä muistuu mieleen läheisten haudalla.

Voimme kuitenkin piirtää tarkennukset tähän mennessä eletystä omastakin elämästä. Siinäpä piirrostehtävä tuttavien kanssa keskustelun aiheeksi! Keskelle vaakaviiva, yläpuolelle myönteiset kokemukset ja tähtihetket, alapuolelle tummat päivät, pettymykset. Tuleeko pelkkä suora viiva? Kertooko piirros erityisesti jostakin levottomuuden syystä?

Yhdessä voidaan myös rukoilla. Jobin ilmaus ”kuin kukka” on kerta kaikkiaan lempeä, hoitava, suorastaan terapeuttinen. Katsotaan peiliin ja kerrotaan se itselle ääneen. Jatketaan psalmin 139:14 sanoilla: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Ryppyjenkin läpi loistaa kukka. Rohkaistaan kukka-sanalla myös läheisiä.

Esko Luukkonen
Karas-Sana, 2024

Tilaa Sana-lehti nyt tarjoushintaan 19 € ja voit valita mieluisimman kolmesta vuodenvaihteeseen sopivasta tilaajalahjasta:

1. Päivän Tunnussana 2027
2. Seinäkalenteri 2027 Sari Savelan valokuvilla ja raamatunlauseilla
3. Seinäkalenteri 2027 Elina Salmisen Kesken-runoilla

Tilaukseen sisältyy kolme painettua aikakauslehteä sekä Sana.fi-verkkomedian koko sisältö (kuunneltavat uusimmat artikkelit, podcastit, kokonaiset näköislehdet vuoden 2021 alusta sekä arkistojen aarteet).

Tilaus on määräaikainen ja sopii siten hyvin vaikkapa joululahjaksi ystävälle. Tilaajalahja maksajalle. https://sana.fi/lomaketilaus/

11. MARRASKUUTA

Mutta Jumala lunastaa minut, hän tempaa minut tuonelan otteesta. • Ps. 49:16

Se tapahtuu hitaasti tai äkkiarvaamatta, rauhallisesti tai väkivallan keskellä, rakkaiden ympäröimänä tai yksin. Kuoleman hetkeä ei voi aavistaa, mutta se on tasapuolisesti ja varmasti jokaisella edessä. Kun katse alkaa hämärtyä, hengitys
katkeilla ja syke hiipua, tuleva ei ole enää ihmisen omissa käsissä. Kun kaikki on jäämässä taakse, ei ole merkitystä sillä, onko ihminen rikas vai köyhä, kuuluisa vai tuntematon, kaunis vai tavanomainen.

Kun kuolema vyöryy päälle ja sen lonkerot saavat otteeseensa, elämä riisutaan pois. Jälkeen jää vain kuori ja jäljelle toivo. Pimeyden keskellä on Joku, joka on tätä kaikkea vahvempi. Synkkyyden sumu hälvenee, ensimmäiset valonsäteet saavuttavat karun maiseman. Lämpö hiipii takaisin karkottaen kylmän tieltään. Kuoleman ote hellittää, puristava tunne muuttuu rauhaksi ja syväksi iloksi. Ainoa, joka pystyy voittamaan kuoleman, on tehnyt lopusta lopun.

Kun uusi päivä valkenee, kaikki näyttää erilaiselta, muuttuneelta, ja kuitenkin ihan tutulta. ”Jotain tällaista olen tuntenut ennenkin, mutta en näin selkeästi ja vahvasti.”

Rakkaus ja ilo valaisevat mielen kuin keskikesän aurinko. Jumala on irrottanut kuoleman otteen lonkero kerrallaan ja kätkenyt syliinsä. Olen tullut kotiin.

Susanna Luttinen-Kivistö
Karas-Sana, 2024